Iranium

Näin tämän filmin jo jonkin aikaa sitten, kun tilasin sen dvd-formaatissa luultavasti ensimmäisten joukossa. Nyt vasta huomasin, että se on päässyt vapaaseen jakeluun Youtube-palvelussa. Trailerihan siellä on ollut jo pidempään esillä.

Filmin katselu vaatii englanninkielen ymmärrystä ja reilun tunnin verran keskittymisaikaa. Suosittelen lämpimästi katsomista, jos molemmat edellytykset ovat jonain iltana tai viikonloppuna kunnossa. Tarjoan linkin tämän jutun lopussa.

Kannattaa tietysti muistaa, että Iranium tarjoaa vain yhden näkökulman Irania koskevaan ongelmaan. Mutta pidän sitä kuitenkin hyvin relevanttina useammastakin syystä. Iranium tarjoaa ikkunan poliittisen islamin - tässä tapauksessa shiialaisen - kunnianhimoisimpiin tavoitteisiin, joissa ydinase on vain väline. Päämäärä saattaa olla paljon kauempana, kuten filmissä vihjataan.

Toisaalta Iranium tarjoaa mahdollisuuden pohtia Yhdysvaltain politiikkaa Iranin kohdalla. Presidentti Carterin jäljet ovat karseat, mutta en toisaalta löydä hänen seuraajiensakaan poliittisista linjauksista lohdutusta. Toistaako Obama Carterin "ymmärryspolitiikan" virheet, jää nähtäväksi.

Iraniumissa käsitellään aika vähän Israelin ja Iranin suukopua. Mutta vielä vähemmän siinä pohditaan Iranin ja sunniarabimaiden välisiä jännitteitä, jotka minun käsitykseni mukaan ovat Lähi-idän jännitteiden ytimessä. Tämä on se syy, miksi en nosta Iraniumia parhaiden poliittisten dokumenttien sarjaan. Mutta kuten sanoin, filmi on huolellisen katsomisen arvoinen kaikkine puutteineenkin.

Ja tässä linkki Iraniumin Youtube-versioon: http://www.youtube.com/watch?v=t4IDy-0CJbE. Enjoy!

Muslimien sananvapauden siedätyshoidon tarpeellisuudesta

"Ei saa pilkata!"
No Charlie Hebdon mielestä jopa pitää pilkata.

Edellisessä bloggauksessani käsittelin niitä syitä, jotka ovat johtaneet monien muslimiyhteisöjen "raivonilmauksiin" Muslimien Viattomuus -filmin trailerin julkitulosta. Tuossa kirjoituksessahan väitin, että kyse on pitkälti islamistien välisestä valtataistelusta, jossa länsimaita kaikkine vapauksineen käytetään lähinnä ampumaradan maalitauluna, jotta ei tarvitse hakea eläviä maaleja (omasta lähiyhteisöstä) ammuttavaksi.

Kokemukseni perusteella pidän täysin varmana sitä, että nuo viime päivien "raivonilmaukset" olivat ennalta suunniteltuja ja melko pienien ryhmien suorittamia. Näin oli myös aiempien vastaavien tapahtumien kohdalla. Mutta yhtä varma olen siitä, että iso osa aidosti uskovista muslimeista todella loukkaantuu esimerkkiinsä ja sankariinsa, Muhammadiin, kohdistuvasta kritiikistä. Tästä syystä nuo pienet ryhmät saavat ajoittain massojakin liikkeelle. No, muistetaan tietysti myös rahapalkkioiden voima arabimaissa.

Noille ihmisille Muhammad on paljon isompi esikuva tai palvonnan kohde kuin keskimääräiselle suomalaiselle ovat kaikki Suomen historian merkkihenkilöt yhteensä ml. Väinämöinen, Gustav Mannerheim ja Matti Nykänen. Mutta silloin kaikki Muhammadin edustama on myös raskas kahle. Jos meillä joku Keniassa tuotettu Mannerheim-filmi aiheuttaa jonkinlaista kuohuntaa mediassa, voi hyvin ymmärtää, että Muhammad-filmillä on islamilaisessa maailmassa todella kiihottava vaikutus, jota hyvin valmistautuneet ryhmät voivat helposti käyttää hyväksi. Olen aiemmin perustellut täällä, miksi emme voi anteeksipyynnöillä asiasta selvitä islamilaisessa maailmassa.

Keskimääräiselle suomalaiselle tämä aiheuttaa ongelman. Toisaalta ei haluaisi loukattavan ketään meille puolijoutavilla asioilla, mutta sananvapauskin on ollut aika tärkeä asia. Joutuuko tässä nyt valitsemaan muslimien jatkuvan loukkaantumisen ja niitä seuraavien levottomuuksien tai länsimaisen sananvapauden kaventamisen välillä? Minulla on tavalliselle suomalaiselle pari aika hyvää vastausta asiaan. Toinen niistä tulee 1700-luvulta ulkomailta ja toinen 1900-luvulta kotimaasta.

Yksi Yhdysvaltain tunnetuimman perustajan, Benjamin Franklinin, lainatuin ajatelma kuuluu seuraavasti: "He, jotka voivat luopua olennaisesta vapaudesta saavuttaakseen vähän tilapäistä turvallisuutta, eivät ansaitse vapautta tai turvallisuutta." Franklinin ajatuksen mukaan vapaudet ja turvallisuus ovat kytköksissä toisiinsa. Islamilainen maailma, jossa yleisesti ei ole vapauksia eikä turvallisuutta, todistaa tapahtumillaan Franklinin ajatelman puolesta. Taipumalla muslimijärjestöjen tahtoon kieltää vapaus kritisoida Muhammadia tai muita pyhiksi koettuja arvoja, astuisimme kohti heidän vapaudettomia yhteiskuntiaan ja turvattomuuttaan.

Yksi presidentti Mauno Koiviston tunnetummista lausahduksista koski provosointia: "Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Tämän lausahduksen opetus voi toimia silloin, kun noin yleisesti yritetään ajatella analyyttisesti ja rationaalisesti. Valitettavasti sitä nykyisin edes yritetään vain pienessä osassa maailmaa.

Noiden kahden viisauden yhdistäminen voi kuulostaa jotenkin teennäiseltä, mutta yritän sitä kuitenkin. Ensinnäkin ei ole vapauksia ilman järkeen perustuvaa ajattelua. Eikä ole vapaata ja järkeen perustuvaa ajattelua ilman haastamista, jossa provosointi on yksi haastamisen laji. Mutta liiallisessa provosoitumisessa kadotetaan järjen ääni. Silloin vapaa ajattelu häiriintyy, tunteet nousevat hallitsevaan asemaan ja tehdään asioita, jotka voivat uhata turvallisuutta.

Jos me haluamme pitää kiinni niin yleisistä vapauksistamme, meidän on hyväksyttävä myös provosointi osana niitä. Franklinin mukaan tämä on edellytys turvallisuudellemme. Tämä logiikka meidän on opetettava myös islamilaiselle maailmalle, joka on jäänyt meistä jälkeen vuosisatoja rationaalisessa ajattelussa. Uskovat muslimit tarvitsevat sananvapauden siedätyshoitoa eli provosointia tässä suhteessa. Ja se voi tapahtua vain pitämällä erilainen islamkritiikki voimissaan, julkisuudessa ja muslimien saatavilla. Näin kehittyneempi ja parempi kulttuuripiiri voi opettaa heikompaa. Mutta pitkällä aikavälillä on myös heikomman etu altistua siedätykselle. Samalla heille on tietysti syytä kertoa Koiviston neuvo, jonka mukaan hoidosta selviää helpommalla, jos siitä ei provosoidu ääritekoihin.

Kummalliselta vaan tuntuu se, että em. asiaa ei tunnuta ymmärrettävän monissa länsimaiden hallituksissa ja mediataloissa, joissa nytkin vaaditaan islamkritiikin hillitsemistä. Mutta aiemminkin kirjoitukseni kohteena ollut pieni pariisilainen lehti, Charlie Hebdo, joka on tänään julkaissut lisää Muhammad-karikatyyrejä, on asian oivaltanut. Tuolla oivalluksella se vielä pääsee vapauden ja turvallisuuden historian kunniatauluun. Tosin sitä ennen lehden toimituksen turvallisuus voi olla hetkellisesti uhattuna.

Muhammad-filmin reaktioista vähän syvällisemmin

Suurlähettiläs Christopher Stevens

Uutisotsikot ovat tänään kertoneet amerikkalaisvastaisista levottomuuksista Libyassa ja Egyptissä. Etusivun otsikoksi aiheen nosti se, että Libyan Benghazissa levottomuudet äityivät aseelliseksi hyökkäykseksi, jossa poltettiin Yhdysvaltain konsulaatti ja surmattiin Benghazissa vierailulla ollut Yhdysvaltain Libyan suurlähettiläs. Otsikoiden alla olevat jutut kertovat levottomuuksien syyksi pohjoisafrikkalaisten raivonYhdysvalloissa tuotetusta filmistä, jossa kerrotaan kappaleita islamin profeetta Muhammadin elämästä. No, voihan asian ilmaista noinkin, jos haluaa käsitellä ilmiötä pinnallisesti.

Stevensiä kuljettanut auto ja
salafistien sankari

Palaan itse filmiin tämän kirjoituksen lopussa. Sieltä voit myös katsoa 13 minuuttia kestävän trailerin. Mutta aloitan muslimimaailman syvemmistä tunnoista, jotta pääasia ei unohtuisi.

Islamilaisessa maailmassa on jo yli 200 vuotta ollut käynnissä valtataistelu modernistien ja islamin perinteisiä arvoja kannattavien välillä. Tuon kamppailun ytimessä on muslimikulttuurien jälkeenjääneisyys lähes kaikilla alueilla verrattuna läntiseen sivilisaatioon. Hyvinkin erilaiset modernistiryhmät ovat yrittäneet kuroa tuota eroa umpeen välillä siinä vähän onnistuenkin. Näiden ryhmien strategiana on ollut tuoda länsimaisia vaikutteita selektiivisesti paikallisiin kulttuureihin. Tätä ovat yrittäneet monet tutut Lähi-idän johtajat Iranin shaaheista Saddamiin, Assadeihin ja Mubarakiin. Välillä sitä on yritetty länsimaisten virtausten mukaisesti ja välillä sosialismin keinoin. Yhteistä on kuitenkin vaikutteiden tuonti ulkoa ja islamilaisen tradition ulkopuolelta.

Stevens surmatyön jälkeen

Tuollaiset kulttuurimuutokset ovat aiheuttaneet ajoittain voimakasta vastarintaa islamiin tukeutuvien traditionalistien piirissä. Välillä tuo vastarinta on tukahdutettu verisesti, mutta tähän asti se on aina noussut uudelleen uhkaamaan näitä uudistajia. Oleellista on huomata, että tuo traditionalistien vastarinta ei ole yhtenäistä. Ajan saatossa on syntynyt hyvin erilaisia islamistisia liikkeitä, joilla saattaa olla visio samankaltaisesta tavoitetilasta, mutta keinot siihen pääsemiseksi poikkeavat niin paljon toisistaan, että nämä ryhmät ovat toisilleen vihamielisiä tai ainakin rajuja kilpailijoita.

Tällä hetkellä arabimaailmassa vaikuttaa voimakkaimpina kaksi islamistista liikettä, muslimiveljeskunnan ideologiselle pohjalle perustuvat ja käytännön toimintatavoiltaan sitä jyrkempien salafistien ryhmät. Arabikevään mahdollistamassa poliittisessa liikkumatilassa nämä ryhmät ovat ottaneet melko rajustikin yhteen kilpaillessaan vallasta. Tuon kilpailun ytimessä on ollut kisailu islamilaisesta puhdasoppisuudesta ja yhteiskuntamallista kaikkine normeineen. Ja tämän kisailun osana on tietysti viholliskuvien luonti siitä, mikä on suurin uhka hyvälle islamilaiselle yhteiskunnalle.

Se uhka on jo 1900-luvulta alkaen ollut länsimainen filosofia kyseenalaistamisineen, vapauksineen ja oikeuksineen. Ne nimittäin ovat koko ajan murentaneet islailaisen maailmankäsityksen mukaan järjestyneitä yhteiskuntarakenteita. Ne uhkaavat sen patriarkaalista, autoritaarista ja jäykkiin normeihin perustuvia rakenteita perhetasolta heimotasolle asti. Kun tuon vihollisen lipunkantajana on kiistatta viimeistään toisesta maailmansodasta alkaen ollut Yhdysvallat, on selvää, että se on saanut islamistipiireissä suuren saatanan arvon. Saatanan pahuutta tässä tapauksessa lisää tietysti sen voima taloudellisesti ja sotilaallisesti. Nuo voimat ovat monen muslimin mielestä nöyryyttäneet islamilaista maailmaa, jonka kuitenkin pitäisi Allahin suojeluksessa ja Muhammadin profetioiden mukaan lopulta voittaa kaikki.

Nyt nähdyt levottomuudet, jotka muuten takuuvarmasti leviävät myös muihin islamistiryhmien kilpailun dominoimiin maihin, ovat siis pitkälti islamistien keskinäistä kilpailua oikeutuksesta valtaan. Kyse on siitä, kuka iskee lujimmin suurta saatanaa vastaan ja kerää sillä tukea itselleen. Sisäpolitiikasta ja vallasta siis on kyse. Reaktiot filmiin olivat nimenomaan salafistien järjestämiä sekä Libyassa että Egyptissä. Molemmissa maissa vaaleissa voittaneet ja enemmän hallitusvaltaa käyttävät ryhmät ovat nojallaan muslimiveljeskuntaan. Sekä Libyan että Egyptin hallitukset ovat hankalan paikan edessä. Libyan Benghazissa, jonka salafistiryhmät ovat käytännössä militiaryhmillään ottaneet valtaansa, tämä on aivan erityinen ongelma uudelle hallitusvallalle.

Tripolin ja Kairon hallituksia uhkaa Yhdysvaltain vaikutusvaltainen kosto (luultavasti taloudellisesti), jos mitään ei tehdä levottomuuksien nopeaksi tukahduttamiseksi, tai mahdollisesti arvovallan menetys oman kansan uskonnollisten keskuudessa rohkeammille salafisteille taistelussa saatanaa vastaan. Mutta on tämä tilanne jossain määrin ongelmallinen Yhdysvalloillekin ja aivan erityisesti marraskuun vaaleihin valmistautuvalle Obaman hallinnolle. Mitä sen pitäisi tehdä? Jos se jotenkin "ymmärtää" filmistä syntynyttä raivoa, se pyllistää oman kansan ylpeydelle ja itseluottamukselle. Jos se lähtee rankaisemaan vallanvaihdoissa tukemiaan muslimiveljeskuntahallituksia, sen viime vuosien Lähi-itä-politiikka julistetaan alusta pitäen epäonnistuneeksi. Republikaanit siis saavat joka tapauksessa aseen Obamaa vastaan näistä tapahtumista.

En lähtenyt nyt analysoimaan tarkemmin islamistien herkkyyksiä Muhammad-asioissa, koska olen sitä tehnyt monissa aiemmissa kirjoituksissani. Mutta on selvää, että Muhammad on herkkä aihe, jonka rienaavasta ja jopa neutraalista käytöstä on helppoa lietsoa levottomuuksia uskonnollisten muslimien keskuudessa. Arvot ovat islamistien parissa kovin erilaiset verrattuna länsimaisiin yhteisöihin, joissa Jeesus-pilkka saattaisi herättää hillittyä närkästystä yleisönosastoilla. En myöskään arvioi tässä yhteydessä filmiä sanavapausnäkökulmasta. Sanon vain, että minun mielestäni sananvapaus arvona ylittää moninkertaisesti islamistin oikeuden loukkaantua.

Olen nähnyt elokuvasta vain tämän alla olevan trailerin. Siitä tunnistin useita tuttuja asioita Muhammadin elämäkerrasta. Ne ovat islamisteille tositapahtumia, eivätkä he edes yritä niitä kiistää. Mutta loukkaus on se, kun vääräuskoinen tekee filmin. Ja vielä huonon filmin, mikä näkyy jo trailerista. Ja lisäongelma on se, että sunnalaisen tradition mukaan Muhammadia ei saisi esitellä muuten kuin täydellisenä ihmisenä ja vain verbaalisesti. Mutta arvioi asia itse:

Vasta nimetyn Libyan suurlähettilään, Christopher Stevensin, oma esittelyvideo muuten löytyy täältä. Suosittelen katsomaan sen linkistä. Minun mielestäni Stevens vaikutti hyvältä diplomaatilta. R.I.P.

PS. Unohtui vielä kertoa yksi tosiasia Benghazin konsulaatia vastaan tehdystä iskusta. Se ei ollut mikään massatapahtuma, vaan 911-päivän kunniaksi noin 20 hyvin aseistautuneen salafistitaistelijan toteuttama suunniteltu isku, jonka alta pakenivat Libyan hallituksen asettamat turvamiehet. Mutta massatapahtumia ja suurlähettiläs Stevensin surmaa juhlivia tilaisuuksia nähdään arabimediassa lähipäivinä paljon.

Vihreän energiateollisuuden tekopyhä valitus epäreilusta kilpailusta

Tämän talon tuottama aurinkosähkö tuplaa köyhemmän
naapurin sähkölaskun. Se on vihreää reiluutta.

Euroopan Unionin komissio on aloittanut selvityksen kiinalaisten aurinkopaneelien tuottajien aiheuttamasta markkinahäiriöstä EU:n markkinoilla. Kiinalaiset aurinkopaneelit kun ovat ajaneet halvoilla hinnoillaan jo monia saksalaisia aurinkovoimalatehtaita konkurssiin. Sama on tapahtunut myös Yhdysvalloissa. Asia näkyy myös hyvin vihreää teollisuutta kuvaavassa pörssi-indeksissä, josta kirjoitin jo kauan sitten täällä.

On ollut kaikkien tiedossa, että Kiinan hallitus on subventoinut rajusti ns. vihreää teollisuuttaan ja tukenut sitä myös rajoittamalla eräiden sen keskeisten raaka-aineiden vientiä kilpailijoille länteen. Tältä osin kyse on lähes kauppasodasta. Mutta huvittavaksi ja tekopyhäksi asian tekee se, että EU-kantelun vetäjänä asiassa on ollut saksalainen  SolarWorld AG, joka itse on ollut massiivisten ja moninkertaisten tukien saaja. Siis SolarWorld AG kantelee EU:lle siitä, että kiinalaiset kilpailijat hinnoittelevat tuotteensa epäreilusti, koska ne saavat tukiaisia Kiinan valtiolta.

Tarkastellaanpa vähän tarkemmin SolarWorld AG-firmaa. Se on saanut vuosina 2003-2011 yli 137 miljoonan euron suoran tuotantotuen Saksan valtiolta berliiniläisen Solarmarkt-markkinatutkimuslaitoksen mukaan. Sen lisäksi se on saanut runsaasti muita tukia mm. vientitakauksina ja investointitukina. Lisäksi firmaa on tuettu myös sen kuluttaman sähkön hinnassa, sillä sen ei ole tarvinnut maksaa niitä vihreän energian veroja, jotka normaaleilta kuluttajilta peritään. Nämä veroluonteiset maksut muodostavat noin puolet Saksassa perittävästä sähkön hinnasta, joka tavalliselle kuluttajalle on noin 30 senttiä kilowattitunnilta - yli kaksinkertainen hinta verrattuna vaikkapa Suomeen.

Aurinkovoiman tuottajia - SolarWorld AG:n asiakkaita - tuetaan juuri noilla edellisessä kappaleessa mainituilla ja sähkön hintaan sisällytetyillä maksuilla. Heille maksetaan järjettömän kallista takuuhintaa tuotetuista kilowateista, joka peritään tavalliselta sähkön kuluttajalta. Tavallinen saksalainen kotitalous siis maksaa liki kaksinkertaista sähkölaskua siksi, että varakkaammat ihmiset ovat ostaneet katoilleen tai puutarhoihinsa subventoidun SolarWorld AG:n tai nykyisin yhä useammin kiinalaisen aurinkovoimalan, joka tuottaa sähköä päivisin, kun sattuu olemaan aurinkoista. Ja nämä varakkaat pientuottajat vaurastuvat köyhempien naapureidensa sähkölaskujen avulla. Ei ihme, että aurinkovoimateollisuudella oli Saksassa kultaiset vuodet, ja pörssikurssit hipoivat vihreän väristä taivasta.

Tätä ihanuutta on alkanut rasittaa tieto siitä, että jo sadattuhannet saksalaiset kotiutaloudet ovat pudonneet ns. energiaköyhyyteen. Tällä tarkoitetaan kyvyttömyyttä maksaa kalliita sähkö- ja energialaskuja ajallaan. Viime vuonna yli 400 000 saksalaiselta kotitaloudelta katkaistiin hetkeksi sähköt maksamattomien laskujen vuoksi. Sama ilmiö on havaittu myös Englannissa.

On jotenkin tekopyhää, että lähinnä vain tukiaisten ja markkinamanipulaation avulla toimiva saksalainen vihreän energiatuotannon firma valittaa EU:lle kiinalaisten firmojen aiheuttamista markkinahäiriöistä. Epäilen kiinalaisten tuottajien saaneen vähemmän tukiaisia verrattuna saksalaisiin kilpailijoihinsa. Mutta vielä härskimpää on se, että tavallisella saksalaisella sähkön kuluttajalla ei ole toivoakaan saada ymmärrystä EU:sta unionin itsensä ja Saksan Liittotasavallan aiheuttamien sähkömarkkinahäiriöiden seurauksista.

Kenen puolella EU mahtaa tässäkin asiassa olla? Ja mitä järkeä tukiaisten varassa toimivassa vihreässä energiateollisuudessa ylipäätään on? Jos vihreä energiateknologia on niin kustannustehokasta kuin Satu Hassit ja muut vihreät väittävät, annetaan sen kilpailla vapaasti vesivoiman, ydinvoiman, maakaasun, modernin hiilivoiman ja muiden tuotantomuotojen kanssa. Siis tukiaiset pois niin saksalaisilta kuin kiinalaisilta. Se olisi reilua. Ja siitä hyötyisi myös tavallinen saksalainen sähkönkuluttaja.

Yhdysvaltain kaksi huonointa presidenttiä?

Jimmy Carter - Yhdysvaltain huonoin presidentti?

Ketkä ovat Yhdysvaltain kaksi epäonnistuneinta presidenttiä? Tämä kysymys on aina presidentinvaalien lähestyessä esillä mediassa ja nykyisin blogistanissa myös. Taidanpa minäkin heittää arvaukseni tästä asiasta ilmaan blogissa harrastamastani Lähi-idän näkökulmasta.

Aika yleisesti koko Yhdysvaltain yli 200-vuotisen historian kehnoimpana presidenttinä pidetään vuosina 1977 - 1981 hallinnutta Jimmy Carteria. Lähi-idän osalta Carterilla on yksi kirkas ansio ja yksi todella synkkä tappio. Ensimmäinen on tietysti Egyptin ja Israelin rauhansopimuksen välittäminen Camp Davidissa vuonna 1978. Ja se toinenkin sattui seuraavalle vuodelle, kun Yhdysvallat menetti merkittävän liittolaisensa, Iranin, ajatollah Khomeinin shiia-islamilaiselle vallankumoukselle, ja Yhdysvaltoja nöyryytettiin mm. Yhdysvaltain Teheranin lähetystön panttivakikriisillä lähes puolentoista vuoden ajan.

Iranin islamilainen vallankumous oli se iso asia, joka innoitti esimerkkinsä voimin islamisteja kaikkialla, myös kilpailevassa sunnien maailmassa, nousemaan läntistä maailmaa vastaan. Al Qaidan kaltaisten terrorijärjestöjenkin alku liittyy juuri noihin tapahtumiin. Carterin vahtivuoron aikana tuo asia siis pääsi tapahtumaan.

Barack Obama - vielä huonompi presidentti?

Nyt vallassa oleva presidentti Obama lienee ylittänyt Carterinkin saavutukset ainakin Lähi-idän osalta. Hänellä nimittäin ei ole ainuttakaan kirkasta ansiota alueelta. Obaman presidenttiyden alkuvaiheen paljon mainostetut yritykset aikaansaada rauhaa Israelin ja palestiinalaisten välille epäonnistuivat surkeasti siitä huolimatta, että Obama sai ennakkoon Nobelin rauhanpalkinnon osin juuri noista yrityksistä. Mutta Obaman menetykset ovat moninkertaisia verrattuna Carteriin. Obama nimittäin on menettänyt Muslimiveljeskunnan Kevään mukana lähes koko arabimaailman, jonka Ronald Reagan onnistui Carterin jälkeen pääosin vakiinnuttamaan Yhdysvaltain ystäviksi.

Egyptin, Tunisian ja Libyan vallankumoukset ovat tuoneet Muslimiveljeskunnan paikalliset haarat valtaan kaikkialla. Ja sama trendi on menossa myös Marokon ja Jordanian vaaleissa. Ihmettelisin, jos Syyrian sisällissodasta lopulta muutaman vuoden kuluttua nousisi voittajana joku muu taho kuin Syyrian Muslimiveljeskunta. Nämä kaikki ovat Muslimiveljeskunnan alkuperäisen ideologian mukaan vihamielisiä länsimaiselle elämänmenolle ja politiikalle.

Obamalle lisärasitusta aiheuttaa hänen hallintonsa haluttomuus yhdistää islamperäistä terrorismia itse islamilaiseen ideologiaan myöskään ehkäistyjen, torjuttujen ja selvitettyjen terrori-iskujen osalta. Kyse on siis ilmiöstä, jossa ei haluta tunnustaa tosiasioita.

Obaman hallinto sai säkillisen egyptiläistä hiekkaa silmilleen viime viikolla. Yhdysvallat olisi halunnut tutkia (YK:n päätöslauselmien mukaisesti) Iranista Syyriaan matkalla olleen rahtialuksen, jonka lastin epäiltiin sisältäneen aseita Syyrian nykyiselle hallinnolle. Egyptin Muslimiveljeskunnan johtoon kuulunut presidentti Mursi kielsi tutkinnan. Kaiken huipuksi Mursi matkusti samalla viikolla vieraaksi Teheraniin, jossa järjestettiin kansainvälinen kokous. Antaako tapahtuma esimerkin monelle muullekin arabijohtajalle siitä, että Yhdysvalloissa on heikko johtaja, jonka silmille voi heittää hiekkaa?

Eniten Obaman Lähi-idän politiikka on tietysti aiheuttanut huolta Arabian niemimaan maissa ja Israelissa, joissa on oltu kasvavasti huolissaan Iranin ydinaseohjelman heikoista pysäytysyrityksistä. Obaman kykyyn ja haluun tältä osin on kasvava epäluottamus. Jotenkin onkin viime aikoina ollut niin, että demokraattipresidenttien aikana maailmaan syntyy uusia ydinasevaltioita. Niinhän kävi Clintoninkin viimeisinä vuosina, jolloin Pakistan ja Intia liittyivät ydinaseklubiin vuonna 1998.

Obaman Lähi-itä-politiikan arvostelu on osin ennenaikaista. Mutta lähes koko arabimaailman menetys Yhdysvaltain ystäväpiiristä olisi tietysti katastrofaalista. Jos olisin sitä epäilevä Lähi-itää seuraava amerikkalainen ja parin kuukauden kuluttua pidettävien vaalien rekisteröitynyt äänestäjä, saattaisin pitää Obamaa vielä Carteriakin huonompana presidenttinä. Obamalla siis on tästä näkökulmasta mahdollisuus laskeutua Yhdysvaltain huonoimmaksi presidentiksi. Tämä asia voi ratkaista Obaman uudelleenvalinnan, kuten Iranin panttivankidraama pilasi aikanaan Carterin uudelleenvalinnan mahdollisuuden. Mutta vasta historiantutkijat parinkymmenen vuoden kuluttua voivat kertoa alustavan tuomion Obaman kaudelle.

Mutta olisiko Sinulla ehdotuksia Carteria ja Obamaa huonommiksi presidenteiksi?