sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Ahtisaarella hatarat tiedot Palestiinasta


Hylätty arvosana Lähi-itä-opissa

Presidentti ja Nobel-voittaja Martti Ahtisaari kertoo tuoreessa elämäkerrassaan ”Matkalla” mielipiteensä rauhan sopimisesta Israelin ja palestiinalaisten rauhalle. Hänen mukaansa lähtökohdan tälle tulisi olla joko vuoden 1967 rajat tai Jerusalemin jakaminen molempien haltuun. Ahtisaaren mukaan ratkaisun edellytykset ja sen sisältö ovat kaikkien tiedossa, ja rauhansuunnitelman voi lyödä pöydälle minä päivänä tahansa. Hänen mukaansa asiassa tarvitaan rauhaan pakottamista, jossa niin Euroopalla kuin Yhdysvalloillakin on velvollisuutensa. Ahtisaari ehdottaa, että meidän (=Lännen) täytyy pelastaa Israel siltä itseltään.  Ahtisaari ei pidä itseään oikeana henkilönä umpisolmun ratkaisijaksi, vaan välittäjän pitäisi olla amerikkalainen.

Avataanpa Ahtisaaren ajatuksia pala kerrallaan ja katsotaan, miten ne kestävät.

1.       Lähtökohtana 1967 rajat tai Jerusalemin jakaminen.
Palestiinalaisilla ja Israelilla ei ole ollut koskaan rajoja. On ollut vain tulitaukolinja vuodelta 1949, joka oli voimassa arabien aloittamaan vuoden 1967 Kuuden päivän sotaan asti, ja sen jälkeinen nykyinen tilanne. Tosin Israel on jatkuvasti 1990-luvulta alkaen antanut palestiinalaisille lisää mahdollisuuksia sisäiseen itsehallintoon.

Jerusalem on kymmentuhatvuotisen historiansa aikana ollut jaettuna vain vuosina 1948–1967, jolloin se itäosan palestiinalaisalueilla toteutettiin etninen puhdistus. Itä-Jerusalem puhdistettiin viimeisestäkin juutalaisesta.

Viime talvena julkaistun mielipidekyselyjen mukaan Itä-Jerusalemin palestiinalaisista 35 prosenttia ottaisi kahden valtion ratkaisun toteutuessa Israelin kansalaisuuden. Palestiinan kansalaisuuden ottaisi 30 prosenttia, ja loput eivät osanneet tai halunneet ilmaista kantaansa kysymykseen. Voidaan siis päätellä, että Jerusalemin arabit eivät halua jaettua kaupunkia. Tätä arviota vahvistaa vielä se, että kyselyyn vastanneet arvelivat jopa 40 prosentin Itä-Jerusalemin arabeista muuttavan rajan länsipuolelle, mikäli kaupunki todella lopullisessa rauhassa jaettaisiin.  Israelilaisista juuri kukaan ei halua Jerusalemin jakamista.

Kummallista, että Ahtisaari ei tunne rajakysymystä eikä kaikkien haluttomuutta jakaa Jerusalemia.

2.       Ratkaisun edellytykset ovat kaikkien tiedossa ja rauhansuunnitelman voisi lyödä pöydälle minä päivänä tahansa.
Asia on totta vain Israelin ja läntisen maailman osalta. Vain 34 prosenttia Länsirannalla ja Gazassa asuvista palestiinalaisista hyväksyy kahden valtion mallin, jota Ahtisaari epäilemättä pitää keskeisenä edellytyksenä. Yli kaksi kolmasosaa palestiinalaisista haluaa ratkaisuksi Palestiinaa Välimereltä Jordanvirtaan, jossa Israel poistuu kartalta. Ahtisaaren tietämys faktoista on tältä osin kovin puutteellinen.

3.       Asiassa tarvitaan rauhaan pakottamista.
Aivan totta, joskin Ahtisaaren ongelmana on väärän puolen pakottamishalu. Järkeä pitäisi pakottaa nimenomaan palestiinalaisille, jotka ovat kriisin ensimmäisen 45 vuoden aikana kieltäytyneet neuvottelemasta rauhasta, seuraavan 20 vuoden aikana hylänneet kaikki neuvottelutulokset ja nyt viimeisen kolmen vuoden aikana palanneet neuvottelemattomuuteen. Tuon 20 vuoden neuvottelujen aikana palestiinalainen terrorismi on kasvanut vaikuttaviin mittoihin kahden intifadan, yhden sisällissodan ja parin Gaza-selkkauksen (Summer Rain ja Cast Lead) muodossa.

Enemmistö israelilaisista on halunnut rauhaa palestiinalaisten kanssa viimeiset 60 vuotta.

4.       Israel on pelastettava itseltään.
Siis miltä Lähi-idän ainoa demokratia ja monikulttuurinen valtio on pelastettava? Demokratialtako vai suvaitsevaiselta monikulttuurisuudelta? Jokainen Israelin hallitus on vuodesta 1949 alkaen halunnut neuvotella kattavasta rauhasta. Ne ovatkin onnistuneet rauhan solmimisessa Egyptin ja Jordanian kanssa. Kyllä israelilaisilla on näyttöä rauhan aikaansaamisessa. Israelilaisilla on näyttöä myös rauhantahdosta palestiinalaisten kanssa mm. yksipuolisten myönnytysten osalta, jotka tosin eivät ole aiheuttaneet vastakaikua palestiinalaisissa.

5.       Niin Euroopalla kuin Yhdysvalloillakin on velvollisuutensa.
Niin Eurooppa kuin Yhdysvallat ovat maksaneet pääosan palestiinalaisten elämästä jo vuosikymmenten ajan. Palestiinalaishallintoa pyöritetään pääosin länsimaiden veronmaksajien lahjoitusrahoilla.  Tarkoittaako Ahtisaari, että palestiinalaisten ja muiden arabien aloittaman ja vuosikymmeniä ylläpitämän selkkauksen lietsojien elättäminen loputtomiin on velvollisuutemme?

Sanoisin, että niin Euroopalla kuin Yhdysvalloillakin on velvollisuutena lisätä palestiinalaisten ja muiden arabien rauhantahtoa. Se onnistuisi helposti ja nopeasti vaikkapa näin tai näin.

6.       Ahtisaari ei pidä itseään oikeana henkilönä umpisolmun ratkaisijaksi, vaan välittäjän pitäisi olla amerikkalainen.
Tässä asiassa en voi olla enempää samaa mieltä Ahtisaaren kanssa. Noin heikoilla tiedoilla umpisolmuja ei todellakaan ratkaista.

Amerikkalaistenkin mahdollisuuksiin kannattaa suhtautua epäilevästi. Palestiinalaisten ja Israelin välisen rauhan odotukset nimittäin eivät ole paljoa kasvaneet siitä huolimatta, että neljä viimeistä Yhdysvaltain presidenttiä ovat kukin vuorollaan nostaneet rauhan välityksen ulkopolitiikkansa keskiöön. Barack Obaman kaudella palestiinalaisten neuvotteluhaluttomuus on noussut samassa suhteessa, kun Yhdysvaltain presidentti on yrittänyt luisua heidän puolelleen.

Ainoa keino lisätä rauhan mahdollisuuksia on kääntää palestiinalaisten enemmistö kattavaan rauhaan ja kahteen pysyvään valtioon perustuvan suunnitelman kannalle. Siihen tarvitaan sekä keppiä että porkkanaa. Länneltä on tyystin unohtunut kepin käyttö. 

perjantai 21. lokakuuta 2011

Arabidemokratia

"Demokraattien" keskustelua
Olen keskustellut ja väitellyt lukemattomien arabien kanssa demokratiasta. Nämä väittelyt ovat aina olleet ihan hyviä tapahtumia, sillä arabimaissa nautitaan vauhdikkaista keskusteluista. Mutta lähes aina olen hävinnyt  väittelyni. Tämä johtuu siitä, että olen poikkeuksetta yrittänyt tarjota eurooppalaista demokratiaa arabimaihin. Selitän lyhyesti, miksi häviän keskustelut.

Keskimääräisen arabin mielestä miehen kuuluu saada valita kansan johtajat demokraattisesti. Tähän asti siis olemme yksimielisiä miesten oikeudesta johtajien valintaan. Kun kysyn naisten oikeudesta valitsemisprosessissa, osa ohittaa kysymyksen tyhmänä, ja loput toteavat kysymyksen turhaksi. Naisethan joka tapauksessa äänestäisivät miestensä antamien ohjeiden mukaisesti.

Kun menemme syvemmälle demokratian olemukseen, kadotan arabikuulijoideni huomion täysin. Yrittäessäni kertoa suhteellisesta edustuksellisuudesta, vähemmistöjen huomioon ottamisesta tai konsensushakuisuudesta kompromisseineen, minua pidetään hölmönä tai heikkona. Arabin mielestä demokratiassa enemmistöllä on kaikki valta, ja vähemmistöjen on vain opittava tulemaan toimeen tosiasioiden kanssa.

Keskimääräinen arabi kaipaa kansan hyvää hakevaa vahvaa johtajaa, jolla on lähes diktatuurivaltuudet. Hän nimittää maaherrat ja kaupunginjohtajat, jotka puolestaan hoitavat alueelliset ja paikalliset asiat kuntoon. Yleensäkin poliittiset asiat ovat aika yksinkertaisia - ne vaativat vain oikeamielisiä ratkaisuja ja vahvaa johtajaa tekemään ne.

Nämä oikeamieliset ratkaisut tai ainakin niiden periaatteet on esitetty Koraanissa, Sunnassa, Haditheissa tai ainakin oikeamielisten johtajien toimissa. Keskimääräisen arabin mielestä asioihin on siis jo olemassa ratkaisu, jonka kuka tahansa voi käydä lukemassa em. teksteistä. Länsimainen globalisaatio moniarvoistumisineen ja monikulttuurisine vaikutuksineen on vain salaliittoa, korruptiota tai muuten mielen heikkoutta.

Keskimääräinen arabi siis käsittää demokratian vain tavaksi valita iso ja oikeamielinen johtaja. Hänen johdollaan on oikeudenmukaista käsitellä vähemmistöjä sopivalla tavalla tai vaikka sotia naapureita vastaan. Arabimaailmassa maapallon elämä on paljon muuta maapalloa yksikertaisempaa noin keskimäärin.

Arabikevään aloittaneet sosiaalisen median käyttäjät Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa saattavat olla demokratian ihailijoita. Heitä saattaa olla jopa miljoonia. Mutta he muodostavat pienen vähemmistön kaikkialla arabimaailmassa. Siksi he eivät voita vapaita vaaleja missään em. maassa, jos sellainen mahdollisuus edes tulisi eteen.

Arabidemokratiassa valitaan johtava dynastia useiksi seuraaviksi vuosikymmeniksi. Valittu dynastia yleensä kaatuu aina lopulta siihen, että kansa pitää sitä väärämielisenä. Demokratialla tai kansannousuilla on arabimaissa ollut mahdollisuus vain muutaman kerran vuosisadassa. Niin se näyttää olevan nytkin. Olen jokseenkin vakuuttunut jo nyt, että arabidemokratia valitsee kuhunkin maahan sopivan islamismin seuraavaksi hallitsijaksi. Libyassa kehityspolku lienee muita pidempi, sillä klaanien on ensin sovittava asioista (aseiden avulla). Ja Syyria tulee näyttämään parhaiten, miten tuskallista on toipua sekulaarista diktatuurista islamilaiseen hallintoon.

Demokratia siis ei tarkoita samaa asiaa Suomessa ja Lähi-idässä!


tiistai 18. lokakuuta 2011

Sananvapaus ja typerä kommentti



Freddy Van Wonterghem

Kotkassa asuva belgialaisperäinen maahanmuuttaja ja kaupunginvaltuutettu, Freddy Van Wonterghem (PerusS), saa syytteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Syyte tulee Van Wonterghemin kommentista viime kesäkuussa olleeseen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun kirjoitukseen, jossa kerrottiin muslimitytön kurjasta ja kuolemaan johtaneesta kohtelusta Bangladeshissä. Van Wonterghemin kommentti kuului seuraavasti:  ”Minun puolesta Saudit tehkööt omassa maassa mitä haluavat, se ei kuulu meille. Positiivisena asiana voidaan pitää, aina kun tapetaan muslimi tyttö, saadaan yksi potentiaalinen muslimien synnyttäjä pois pelistä.”

En kirjoita selitystä itse kommentin sarkastisesta luonteesta, sillä monet ovat sen jo tehneet oikein hyvin, mm. Heikki Sariola. Samoin US:ssa usein kirjoittava Heikki Mäntylahti alusti Van Wonterghemin saamasta syytteestä varsin hyvin. Mutta mm. Mäntylahden blogin kommenttikeskustelu on sittemmin  joutunut sivuraiteille.

Keskeistä tässä asiassa on sananvapaus. Huomatkaapa, mihin Tuija Baxin (Vihr) oikeusministerikausi on vienyt Suomen ja vapauden puhua julkisesti. Syytteen perusteella sananvapautemme ei ole samalla korkealla tasolla, millä se oli vielä muutama vuosi sitten.

En ole kovin eri mieltä niiden kanssa, jotka sanovat Freddyn kommentin olleen typerä tai tökerö. Mutta mielestäni siinä ei kyllä kiihotettu mihinkään, vaikka kommentoija taisi olla tuohtunut tyttöjen kehnosta kohtelusta islamilaisessa maailmassa.

Jos lauseen muotoilun typeryydestä tai heikosti muotoillusta sarkasmista joutuu syytteeseen, olemme kohta entistä hiljaisempi kansa. Ilmeisesti joudun kohtapuoliin lopettamaan keskustelun vaimonikin kanssa, joka on monta kertaa muistuttanut typeryydestäni.

Oikeastaan toivon, että syyte todella nostetaan, ja Van Wonterghem saa langettavan tuomion käräjäoikeudesta. Samalla toivon, että syytetty jaksaa viedä asian tarvittaessa kaikkiin ylempiin oikeusasteisiin. Siispä toivotan voimia Freddylle! Tämä oikeusprosessointi ja sen saama julkisuus nimittäin voisivat vielä havahduttaa suomalaiset siihen tosiasiaan, että sananvapautta tärkeämpää vapautta ei ole olemassa. Ilman hyvin laajaa sananvapautta nimittäin muutkin vapaudet katoavat nopeasti.

Vapautta haluavat ihmiset nimittäin puolustavat puoluekannasta riippumatta oikeutta sanoa mielipiteensä myös hölmösti, karkeasti, typerästi tai miten vain. Siinä muslimimaailmassa, jossa minä olen vuosikausia asunut, ihmiset suhtautuisivat Freddyn saamaan syytteeseen täysin kahtia jakautuneesti (jos siis siitä kuulisivat). Islamistit hykertelevät tyytyväisinä hyödyllisten idioottien syytehommille, ja islamilaiseen maailmaan vapauksia kaipaavat muslimit epäilevät suomalaisten järkeä. Jälkimmäisillä on minunkin mielestäni syytä epäilykseensä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Israel ja Hamas vaihtavat vankeja – mutta miksi juuri nyt?


Gilad Shalit

Uutistoimistot kertovat, että Israel ja Hamas ovat vaihtamassa vankeja lähipäivinä. Oikeammin Hamasin kohdalta pitäisi puhua yksikössä, sillä se on luovuttamassa yhden vangin, jonka Israel vaihtaa useisiin satoihin palestiinalaisvankeihin.

Hamas sieppasi Gazan raja-aitaa vartioimassa olleen alikersantti Gilad Shalitin kesäkuun 25. päivänä vuonna 2006. Shalit oli ensimmäinen israelilaissotilas, jonka palestiinalaiset onnistuivat sieppaamaan sitten vuoden 1994. Sieppaus käynnisti pari viikkoa kestäneen taistelujen sarjan Gazassa – israelilaisittain operaatio Kesäsateen – ja lopulta johti heinäkuun alussa Libanonin toisen kesäsodan puhkeamiseen, kun Hizbollah käynnisti vastaavanlaisen sieppausoperaation Israelin ja Libanonin rajalla helpottaakseen Hamasin kokemaa painetta Gazassa.

Shalit on ollut tarkasti vangittuna ja tiettävästi ilman mahdollisuuksia tavata edes Punaisen Ristin edustajia. Shalitin vankeus on ollut yksi tärkeä – joskaan ei tärkein – syy Gazan saartoon. Hänen vaihtamisestaan Israelin vangitsemiin palestiinalaisiin on käyty useita epäsuoria neuvottelukierroksia Hamasin ja kahden peräkkäisen Israelin hallitusten kesken. Välittäjinä ovat toimineet vuorollaan useat tahot, mm. Egyptin sotilastiedustelu ja Saksan ulkomaantiedustelu. Egyptiläiset lopulta onnistuivat viimeisessä välitysyrityksessään.

Nämä välittäjien kautta käydyt neuvottelut ovat tähän asti aina päätyneet siihen, että Hamasin vaatimukset vapautettavista palestiinalaisista ovat olleet liikaa Israelin hallituksille. Hamas on vaatinut lähes tuhannen terrorismista tuomitun vapauttamista osana vaihtoa, mikä sinänsä ei ole ollut mahdoton ajatus Israelille. Mutta sekä Netanjahun hallitukselle että sitä edeltäneelle Olmertin hallitukselle on ollut mahdotonta sisällyttää vapautettaviin palestiinalaisiin moninkertaisia elinkautistuomioita istuvia vankeja, jotka ovat osallistuneet kaikkein tappavimpiin terrori-iskuihin.

Tätä kirjoittaessani ei ole vielä tiedossa vankienvaihdon yksityiskohtia. Aiemmista vaihtoyrityksistä voi kuitenkin päätellä, että Hamas on tinkinyt merkittävästi vaatimuksistaan. Israel siis ei joutune osana sopimusta vapauttamaan Hamasin aiempien vaatimuslistojen kärjessä olleita kaikkein vaarallisimpia terroristeja. Keventyneistä vaatimuksista huolimatta vaihtosuhde lienee suurusluokkaa 1:1000. Israel tuskin vapauttaa kaikkia sovittuja vankeja kerralla, ja se on luultavasti saanut läpi myös aiemmin vaatimiaan ehtoja vapautettujen vankien sijoittumiseen Länsirannan ulkopuolelle.

Miksi vankien vaihto onnistuu nyt, kun se ei ole onnistunut useista yrityksistä huolimatta aiemmin? Vastaus tähän kysymykseen kertoo Lähi-idän nykyisistä asioista enemmän kuin viiden viimeisen Abbasin ja Netanjahun puheen lukeminen. Tähän voi tietysti olla useitakin syitä, jotka saattavat vielä olla hyvin salaisia. Esimerkiksi Israel tai joku muu taho on voinut saada käsiinsä jotain Hamasille niin arvokasta, että se on vaikuttanut järjestön haluun päästä nopeasti vaihtoratkaisuun. Tai joku kolmas taho tarjoaa Hamasille Israelin vankiloista vapautettavien pikkuterroristien lisäksi niin paljon, että se riitti Hamasin johdolle. Varmaa kuitenkin on se, että ilman edellä mainittuja asioita Lähi-idän terrorismibasaareissa ei tehdä kauppoja.

Minäpä arvuuttelen, mikä on pääasia vankien vaihdon takana.  Epäilen tilanteen muutoksen johtuvan ensisijaisesta monista Hamasin kokemista asioista. Hamasin kannalta yleistilanne on heikentynyt useistakin syistä. Sen suosio on hitaasti mutta tasaisesti hiipunut myös Gazan palestiinalaisten keskuudessa samalla, kun Länsirannan palestiinalaisjohdon asema on vahvistunut. Egyptiä hallitseva sotilasneuvosto, jolla on isoja ongelmia Kairossa ja muuallakin omalla maaperällään, on jyrkentänyt suhtautumistaan Hamasiin. Egyptin johto ei missään tapauksessa halua Hamasista johtuvia ongelmia kotiongelmien lisäksi. Hamasin kansainvälinen tukikin on kärsinyt kovia kolauksia. Viimeinen ”avustuslaivue”, jonka piti olla iso propagandatapahtuma Hamasille, ei saanut lupaa irrottaa köysiä Kreikan satamista. Jopa rakettien ampuminen Israelin kaupunkeihin on aiempaa vaikeampaa israelilaisten tuotua uudet vastarakettiyksikkönsä torjunta-asemiin Gazan lähelle. Vankien vaihdolla Hamas pääsee hetkeksi palestiinalaisten sisäisen valtataistelun keskiöön ja sankareiksi, sillä kovin monia muita sankaritekoja sillä ei ole viime vuosilta osoittaa.

Vakavin uhka Hamasia kuitenkin kohtaa Syyriassa, jonka pääkaupungissa, Damaskoksessa, se pitää päämajaansa ja johtoaan. Hamasin tärkeimpänä tukijana toiminut Syyria on muuttunut epävakaaksi valtioksi. Ehkä Hamasin johto on tullut siihen johtopäätökseen, että valta vaihtuu Syyriassa melko pian? Se tietää, että diktaattori Assadin tukemat ja häntä tukeneet tahot saavat vallanvaihdon yhteydessä rangaistuksen. Kun Syyrian vallanvaihdoksesta voi ennakoida jopa arabimaailman mittasuhteissa poikkeuksellisen julmaa, Hamasilla on syytä valmistella päämajansa siirto siten, että Syyrian uuden johdon vihaa ei tarvitse kohdata Damaskoksessa.

Veikkaan siis, että joku taho on tarjonnut tilat Hamasin johdolle Syyrian ulkopuolelta. Se taho taitaa olla Egypti, jonka heikohko nykyjohto saisi tällaisella eleellä hetkeksi rauhoitettua ison osan maansa islamisteista. Paljostako vetoa, että Hamasin päämaja muuttaa Egyptiin muutaman kuukauden sisällä?

maanantai 10. lokakuuta 2011

Lähi-idän kevätsiivoukset ovat toistuva rituaali


Kirkonpolttajaiset Kairossa

Luemme lähes päivittäin uutisia Lähi-idän levottomuuksista. Nyt uutisotsikoissa ovat ns. arabikevään tapahtumat, joissa päähuomion ovat saaneet kolmen diktaattorin, Ben Alin, Mubarakin ja Gaddafin, lähtöpassit vihaisten mielenosoittajien toimesta.  Näiden uutisten alle on jäänyt useita isoja trendejä, joista osa on jatkunut jo vuosikymmeniä. Levottomat ajat kuitenkin vahvistavat näitä trendejä, joista jälkipolvemme lukevat historiankirjoistaan.

Yksi tällainen trendi on ollut arabimaailman puhdistaminen ns. vääräuskoisista. Tässä asiassa on arabikevään myötä päästy yhden pienen kevätsiivouksen vaiheeseen.  Sen toimet näkyvät parhaiten juuri nyt Egyptissä, jossa Mubarakin ja osittain hänen hallintonsakin romahtaminen on heikentänyt kykyä ylläpitää järjestystä. Tätä hyväksi käyttäen useat islamilaiset ryhmät, jotka Mubarakin pääosin sekulaari hallinto pakotti hyvin matalan profiilin toimintaan, ovat nyt nostamassa itseään kansalliseen tietoisuuteen. Helpoiten tämä onnistuu käyttäen populistisesti hyväksi syvälle juurtuneita asenteita ja ennakkoluuloja.

Maailman vanhin edelleen toimiva kristittyjen yhteisö, Egyptin koptit, on viime aikoina joutunut organisoitujen ja yhä useammin toistuvien väkivallantekojen sekä muunkin ahdistelun kohteeksi.  Lukuisia koptien kirkkoja on poltettu tai niitä on muuten vahingoitettu. Koptien uskonnollisia johtajia ja heidän perheenjäseniään on siepattu ja ahdisteltu. Egyptissä on pidetty monia mielenosoituksia, joissa kopteja syytetty muukalaisiksi ja vihollisiksi, ja heitä on vaadittu alistumaan keskiaikaiseen dhimmiasemaan (=alisteinen muslimeihin nähden) tai poistumaan maasta. Vajaalle 10 miljoonalle koptille nouseva islamistinen pelottelu alkaa olla liikaa, ja siksi he ovat ryhtyneet joukolla protestoimaan kehitystä vastaan. Sunnuntaina 8.10.2011 yksi tällainen mielenosoitus yltyi mellakoinniksi, kun mielenosoitusta valvoneen armeijan joukot avasivat tulen ja ajoivat autoilla mielenosoittajien päälle. Seurauksena oli ainakin 24 kuollutta ja parisataa loukkaantunutta – näiden joukossa myös muutamia sotilaita. Päivitys mellakan uhreista 11.10.: Kuolleita ainakin 35 ja loukkaantuneita yli 300.

Koptijärjestöt ovat jo varoittaneet, että Egyptin kristittyjen lähtö maasta on alkanut. Joidenkin tietojen mukaan jaloillaan äänestäneitä olisi jo yli satatuhatta henkeä sitten viime helmikuun, jolloin Mubarakin lähtölaskenta alkoi. Vaikka vielä ei voida puhua massamaisesta maastamuutosta, ilmiö on tuttu monesta muusta Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabienemmistöisestä maasta. Viime vuosikymmenellä yli puolet Irakin miljoonasta kristitystä joutui pakenemaan sunnien ja shiiojen sisällissotaa, jossa kristityt syyllistettiin molemmilta puolilta. 1990-luvulta alkaen palestiinalaishallinnon hallinnoiman alueen kristittyjen lukumäärä on pudonnut ehkä viidennekseen 1980-luvun ajoista. 1970- ja 1980-luvulla toista miljoonaa Libanonin kristittyä päätti poistua Libanonista samoista syistä. Yhteensä lähes miljoona juutalaista ajettiin maanpakoon vainoilla 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa Irakista, Egyptistä, Libyasta, Algeriasta, Tunisiasta, Jemenistä ja Syyriasta. Vuosina 1910–1930 Turkki puhdistettiin sekä joukkomurhilla että lievemmällä vainolla usean erilaisen kristityn yhteisön yhteensä monimiljoonaisesta väestönosasta.

Kaikki nämä uskonnollisetniset puhdistukset ovat kytkeytyneet murroksiin kyseisten maiden historiassa. Yhteistä näille tilanteille on moni asia. Valtaa tavoittelevat tai sen juuri saaneet eivät ole yleensä vielä kyenneet tehokkaaseen järjestyksenpitoon. Yhdessäkään tapauksessa valtaan nousseet eivät ole yrittäneet ratkaisevalla tavalla hillitä uskonnollisiin vähemmistöihin kohdistuneita julmuuksia. Useimmissa tapauksissa vallanpitäjät ovat jopa antaneet vainojen edetä ja pyrkineet vahvistamaan niiden avulla omaa otettaan vallasta.

Vääräuskoisten vainojen sallimiseen näissä murrostilanteissa on muutama hyvä syy.  Ensinnäkin Lähi-idässä on jo kauan pitänyt löytää kaikenlaisille murroksille syyllinen, ja sellainen on perinteisesti löytynyt vähemmistökulttuurien piiristä. Tämä asiahan on valitettavan tuttu myös monista murroksista Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, joten se ei siten ole ainoastaan Lähi-idän ominaisuus.

Toiseksi Lähi-idän muslimikulttuureissa on aina arvostettu kovia johtajia, jotka uskaltavat rangaista syyllisiä ja siten palauttaa enemmistön kunnian. Humaanisuuteen vetoaminen ei kuulu tällaisen johtajan pirtaan.

Kolmanneksi johtajan on oltava islamilaisittain oikeauskoinen ja heidän suojelijansa. Islamin profeetan kuoleman jälkeisestä ajasta alkaen tämä on ollut asia, jonka jokainen valtaan noussut johtaja on tavalla tai toisella joutunut todistamaan. Viime aikoina hyväksi tavaksi on muodostunut juutalaisten vihaaminen, mutta nyt, kun arabimaailma on piskuista aluetta lukuun ottamatta ”judenrein”, eikä sota Israelia vastaan ole realistinen optio, on keksittävä muuta. Kohteeksi on helppoa valita kristityt, joiden uskonnollinen yhteys Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan on helppoa osoittaa.

Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston on helpompaa antaa muutaman kirkon palaa, sallia pientä muutakin vainoa kopteja vastaan ja kohdata vihainen kristitty vähemmistö mellakassa, kuin joutua puolustautumaan syyllisiä etsiviä kansan enemmistön laumojen miljoonamellakoilta. Kenttämarsalkka Tantawin johtoesikunta itse asiassa voi tällä taktiikalla iskeä kaksi kärpästä samalla iskulla. Salliessaan erilaisten salafistiryhmien rettelöinnin koptien kanssa, se samalla toivoo kansan enemmistön lopulta tajuavan, että mellakointi ei ole tie yhteiskuntarauhaan. Egyptin asevoimat ja sen tukemat paremmin voivat mutta kovin vähälukuisat kansankerrokset nimittäin pitävät islamisteja vähintään yhtä pahana uhkana kuin kristitytkin. Mutta Egyptin tuleva hallitsija tai sen valtaan tuoja ei voi osoittaa olevansa koptien suojelija, koska hän ei olisi silloin sekä kova että oikeauskoisten suojelija. Siksi uudet ja heikot poliittiset puolueet tai vallan kahvassa vaivoin pysynyt armeija eivät pysty suojelemaan maansa kristittyjä ainakaan näyttävästi.

Lähi-idän puhdistaminen kristityistä tulee väistämättä jatkumaan toisen nykyisen trendin, islamisoitumisen, jatkuessa.  Egyptin kevätsiivous tuskin nousee kovin merkittäväksi episodiksi tässä prosessissa vielä, sillä koptien määrä on liian suuri jopa tehosiivoajille. Kopteilla on kuitenkin monta epämiellyttävää kuukautta edessä ennen kuin Egypti rauhoittuu. Mutta kunhan siivousinto leviää kunnolla Syyriaan, tullaan näkemään merkillisiä asioita. Syyriassa pakoilevat useat sadat tuhannet Irakin kristityt ovat olleet yhdessä maan omien kristittyjen kanssa diktaattori Bashar al-Assadin tukijoita. Bashar ja erityisesti hänen isänsä Hafez al-Assad nimittäin ovat (monien mielestä vääräuskoisina) alaviittimuslimeina pitäneet maansa enemmistöstä kumpuavat sunni-islamistit hyvin kurissa. Kun al-Assadin dynastia kaatuu, syylliset Syyrian kurjuuteen löytyvät nopeasti. He ovat alaviitit ja kristityt. Siitä prosessista tulee vuosikymmenen perussiivous Lähi-idässä.

Lopuksi yksi huomautus ja yksi kysymys lukijalle:
  1. Jokainen muslimi ei vihaa juutalaisia tai kristittyjä. Mutta valitettavasti islam siihen kiistatta opettaa. Kannaltamme hyvä muslimi jättää nämä vihaopetukset omaan arvoonsa, ja valikoi islamista enemmän myönteisiä asioita.
  2. Missä Lähi-idän maassa niin kristittyjen, muslimien kuin juutalaistenkin määrä on tasaisesti kasvanut jo yli 40 vuoden ajan? 

torstai 6. lokakuuta 2011

Nobel reaalimaailmalle


Shechtman

Kun israelilainen kemisti Daniel Shechtman vuonna 1985 julkisti tutkimuksensa kvasikiteistä, hänet naurettiin ulos julkisuudesta. Shechtmanin tulokset sotivat silloista tieteellistä käsitystä vastaan. Hänet jopa hetkeksi suljettiin harhaoppisena tutkimusyhteisöstä. Shechtmaniin ei uskottu, koska tieteen "paavit" eivät olleet tutkimustulosten julkaisun aikana havainneet hänen löytämäänsä ilmiötä. Nyt häntä ylistetään tämän vuoden Nobel-palkinnon voittajana.

2000-luvulla samassa asemassa 1980-luvun Shechtmanin kanssa ovat ilmastoa tutkivat tiedemiehet. Vallitsevaa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä (AGW-teoria) epäilevät tiedemiehet joutuvat nykyisin tiedeyhteisön pannaan eivätkä saa  helposti tutkimusapurahoja edes yksityisiltä tahoilta. Shechtman kuuluu pitkään tiedemiesten listaan, joska jäsenet olivat aikansa kehittyneimpien yhteisöjen hylkimiä lahjakkuuksia.

Nykyajan tiedeyhteisössä erilaista on se, että ilmastopaavit vaativat uskomaan ilmiöihin, joista ei ole näyttöjä reaalimaailmassa. Ennen, kuten Shechtmanin tapauksessa, riitti näyttö siitä, että reaalimaailma ilmiöineen on olemassa. Oliko Shechtmanin palkitseminen osittainen korvaus sille, että Nobel-komitea taannoin erehdyksessä palkitsi ilmastonmuutosuskon, jonka teoria eroaa yhä enemmän reaalimaailmasta?

maanantai 3. lokakuuta 2011

Miksi Kreikka ei voi selvitä edes velkajärjestelyllä


R.I.P.


Paljon on kirjoitettu Euroopan velkaantumiskriisistä, jonka käsikirjoitus yhä useammin esitetään näin: Vaiheessa 1 Kreikkaa ja muita ongelmamaita tilapäisesti lainoitetaan, mutta lopulta ainakin Kreikka pannaan hallittuun velkajärjestelyyn. Tämän jälkeisessä vaiheessa 2 joudutaan pääomittamaan niitä eurooppalaisia pankkeja, jotka ovat vastuuttomasti lainanneet ylivelkaantuneelle ja tilinsä väärentäneelle valtiolle. Kolmannessa vaiheessa on kyettävä vielä tukemaan Italiaa ja mahdollisesti Espanjaa ja Portugalia usean vuoden ajan, sillä markkinavoimat eivät vähään aikaan Kreikka-opetuksen jälkeen lainaa niille rahaa siedettävällä korolla. On tietysti selvää, että Kreikka ei voi kuulua euroalueeseen enää velkajärjestelyn jälkeen.

Tähän kaikkeen Euroopan muut maat, lähinnä euroalue, joutuu sijoittamaan yhteensä 2000–3500 miljardia euroa. Suomen osuus tästä tulee olemaan 40–60 miljardia euroa, mikäli pääministeri Kataisen ja valtiovarainministeri Urpilaisen annetaan jatkaa vastuunkantoa. Valtionvelkamme ja takausvastuumme voivat tämän taakan ja oman budjettialijäämämme seurauksena siis kaksinkertaistua nykyiseen verrattuna vuoteen 2016 mennessä. Vakuuksia siitä, että enin osa noista rahoista saadaan koskaan takaisin, ei ole eikä tule. Jotain ehkä saadaan tämän vuosikymmenen lopulta alkaen, jos koko eteläinen Eurooppa saa taloutensa tasapainoon ja pankkijärjestelmä selviää niin, että pääomituksesta saadut pankkiosakkeet ja muut omistukset ovat jonkin arvoisia. 

Tämä Suomen ja muun Euroopan järkyttävä velkaantuminen ei kuitenkaan ollut nyt pääasiani. Olen nimittäin ihmetellyt niiden analyysien puutetta, joissa arvioidaan Kreikan mahdollisuuksia päästä edes hallittuun velkajärjestelyyn ja selvitä jollain tavalla sen jälkeen. Ehkä asia on vaikea, sillä Kreikan kilpailukyky on todella kaukana uskottavasta. Katsotaanpa Kreikan selviytymistä historiallisten ja geopoliittisten silmälasien läpi menemättä turhan tarkasti yksityiskohtiin.

Kreikan talous on maan 1829 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen perustunut neljään tukipylvääseen:
  • Ensimmäinen niistä on maatalous, jonka osuus on Kreikassakin vähentynyt jatkuvasti. On selvää, että Kreikan oloissa jo alle neljän prosentin osuuteen Bkt:stä kuihtunut maatalous ei riitä nostamaan Kreikkaa yhtään ylöspäin.
  • Toinen on ollut merikuljetukset ja laivateollisuus, jossa Kreikka on edelleen maailmanluokan toimija. Se on kuitenkin jatkuvasti hävinnyt osuuksiaan sekä nouseville talouksille, lähinnä Kiinalle ja Korealle, mutta myös Pohjois-Euroopan maille, erityisesti Norjalle. Tästäkään noin 15 prosentin BKT-sektorista ei ole isoa apua Kreikan talouden nousulle, sillä merikuljetukset ja laivanrakennus tuntevat ensimmäisenä isojen lama-aikojen kustannuspaineet.
  • Kreikan kolmas sektori on II maailmansodan jälkeen noussut turismi, jonka osuus on jatkuvasti kasvanut. Sillä olisi mahdollisuuksia hyvissä oloissa jatkaa kasvuaan, mutta hyvät ajat eivät taida palata ajoissa. Harva eurooppalainen haluaa lomalle maahan, jossa kansa oikeutetusti karhuaa saataviaan kadulla.
  • Neljäs tukipylväs, geopoliittinen asema, on Kreikan tapauksessa ollut taloudellisestikin merkittävä, vaikka siitä on harvemmin puhuttu. Se on monista isommista ja pienemmistä puroista muodostunut supervaltojen tuki Kreikalle. Yhdistyneet Kuningaskunnat oli Kreikan päätukija itsenäistymisestä alkaen koko 1800-luvun ja 1900-luvulla II Maailmansotaan asti. Britit tukivat Kreikkaa aluksi kyetäkseen vaikuttamaan heikkenevään Osmanivaltakuntaan ja myöhemmin Saksaan, Venäjään ja Italiaan. 1940-luvun lopulta alkaen Kylmän sodan päättymiseen asti investoinnit Kreikkaan junailtiin lähinnä Yhdysvalloista, jonka intressissä oli Neuvostoliiton hegemonian tukahduttaminen myös Kreikan avulla. Nämä investoinnit ja osin suorat tuet pitivät Kreikan pystyssä, kunnes sen piti euroalueeseen liittyessään lähteä kilpailemaan paljon kehittyneemmän EU-maiden enemmistön kanssa yhteisillä ehdoilla. Tämä investointien virta on tukahtunut, sillä nykyiset geopoliittiset asetelmat ovat vähentäneet Kreikan merkitystä ainakin lyhyellä aikavälillä. Venäjä ei ole enää uhka Yhdysvalloille eikä Kreikalla ei ole tarjota vipua minkään muunkaan suurvallan vastustamiseen. Sillä on kyllä kylmähköt välit Turkkiin, mutta kukaan ei ole kiinnostunut Natoon kuuluvan Turkin haastamisesta.

Kreikalla ei ole nykyisin tarjota ainuttakaan sellaista kilpailukykyetua, joka nostaisi sen kiinnostavaksi investointikohteeksi. Loistavasta varhaishistoriasta ja mukavista ihmisistä huolimatta Kreikan koulutustaso, teknologinen osaaminen, liiketoiminnan helppous, perusinfrastruktuuri, luonnonvarat tai mikään muukaan tunnettu tekijä eivät riitä houkuttelemaan edes konkurssien jälkeiseen halpaan maahan investointeja siinä määrin, että nousu alkaisi ripeänä. Kreikka saattaa käydä seuraavan 10 vuoden aikana niin syvällä, että sen perinteisesti köyhemmät rajanaapurit Makedonia, Turkki ja Bulgaria ajavat taloudessa (Bkt per henkilö) sen ohi.

Kreikkalaiset eivät vielä tajua edessä olevan taloudellisen rotkon syvyyttä. Mutta mitä tapahtuu, kun todellisuus kohtaa peruskreikkalaisen? Täyttääkö Kreikka sen päivän jälkeen edes EU:n kriteerejä? Jos Kreikka ajautuu hallitsemattomaan tilaan, eivät kirjoituksen alussa esiin tuodut vaiheet 2 ja 3 voine nekään toteutua hallitusti. Kataisen ja Urpilaisen vastuunkannon käsikirjoitukseen saattaa liittyä liian monta epärealistista jos-ehtoa, joista usko Kreikan ongelman hallittuun hoitamiseen voi olla epätoivoisin.


Ps. Kreikkaa siis ei lisävelalla voida pelastaa. Keskustelu siis pitäisikin rehellisyyden nimissä siirtää siihen, mitä yritetään pelastaa Kreikkaa vielä lainoittamalla. Ja siihen, voiko edes se onnistua. Jokainen lisälaina Kreikalle vain lisää sen velkaa ja samalla vaikeuttaa muun Euroopan pelastamista.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Valokeila Iranin islamistijohdon ulkopoliittisiin ajatuksiin


Arabikevään kiehtovat tapahtumat – erityisesti Libyan sisällissota – ovat peittäneet julkisuudelta monia asioita, jotka muuten olisivat saaneet enemmän huomiota.  Yksi näistä on Iranin poliittinen kehitys, jota monessa mielessä voi pitää myös arabikevään alkuperäisenä innoittajana. Iranin vallankumouksen alkuvaihe vuonna 1979 on ollut esimerkki paitsi arabimaailman islamisteille myös demokraateille. Ensimmäisille se on myös myöhemmän kehityksensä osalta jonkinlainen malli, mutta jälkimmäisille sen myöhemmät vaiheet edustavat tietysti pahinta mahdollista vallankumouksen jälkeistä kehitysskenaariota.

Katsotaanpa nopeasti, mitä Iraniin kuuluu videon avulla. Videolla esiintyy jokaisen perjantairukouksen jälkeen Iranin television pääkanavalla luennoiva Hassan Rahimpour Azghadi, jota pidetään merkittävänä Iranin islamilaisen vallankumouksen ideologina. Vaikka hänellä ei olekaan merkittävää asemaa Iranin ulkopolitiikan johdossa, Azghadin 23.9.2011 esittämät ajatukset eivät poikkea olennaisesti presidentti Ahmadinejadin ja Iranin vallankumoushallinnon ylimmän johtajan, ajatolla Ali Khamenein, jatkosuunnitelmista.




Azghadi ilmaisee videolla tyytyväisyytensä arabikevään vallankumouksista ja toteaa Iranin huolehtivan vallankumouskehityksen jatkumisesta myös seuraavina vuosikymmeninä niin Pohjois-Afrikassa, Keski-Aasiassa kuin – yllätys – myös Euroopan sydämessä. Yleisölleen hän antaa ymmärtää tänä vuonna tapahtuneiden kumousten olevan Iranin 1979 vallankumouksen jatkoa ja Iranin tukeneen kumouksellisia muuallakin.

Azghadi moittii Ahmadinejadia edeltäneen presidentti Khatamin aikaisia yrityksiä Iranin ja länsimaiden välisen jännityksen lieventämiseksi vallankumouksen isän, imaami Khomeinin, oppien vastaisiksi. Tämä kohta esityksessä on ehkä merkityksellisin, sillä se osoittaa, että suhteiden parantaminen länsimaihin ei ole edes optio.

Jännityksen lieventämisen sijaan Jihadia on jatkettava, jotta kätkeytyneen imaamin, Mahdin, tulolle luotaisiin shiialaisuuden kuvaamat katastrofaaliset edellytykset. Israelin ja Jerusalemin tuhoaminen on tärkeässä osassa tässä islamilaisen vallankumouksen viemisessä. Tämän tavoitteen mahdollistamiseksi Azghadi toivoo islamilaisen valtion syntyä Egyptiin. Islamilaista vallankumousta joka tapauksessa pyritään levittämään maailmanlaajuisesti.

Kulmakarvoja nostattavaa on tietysti islamilaisen vallankumouksen vieminen myös Eurooppaan. Jää vähän epäselväksi, mitä osaa Euroopasta Azghadi tarkoittaa. Historiallisesti Teheranista katsottuna Turkki, Balkan ja jopa Azerbaidzhan ovat Eurooppaa – ensin mainitut jopa sen ytimessä.

On tietysti muistettava, että Iranin vallankumousjohto on edelleen jossain määräin järkyttynyt viime presidentinvaalien vaalituloksen aiheuttamista isoista levottomuuksista. Vallankumouksellisuutta on niidenkin vuoksi lisättävä, ettei käy yhtä huonosti kuten vallankumouksellisille useimmiten.

Iranin vallankumousjohto seuraa mielenkiinnolla arabimaiden levottomuuksia ja pyrkii kaikin tavoin varmistamaan itselleen mahdollisimman myötämielisten hallintojen valtaannousun. Samalla se kuitenkin pelkää jäävänsä sunnienemmistöisessä muslimimaailmassa edelleen jollain tavoin puolustuskannalle. Arabien poliittinen kehitys yhdessä Yhdysvaltain asteittaisen Irakista poistumisen kanssa on kuitenkin avartanut Iranin liikkumatilaa lähialueellaan. Kansainvälisen huomion kiinnittyminen arabimaihin on myös helpottanut Iranin valmistautumista shiiaoppien ennustamaan suursotaan ml. ydinaseiden kehittely.